tiistai 18. marraskuuta 2014

Family!

Täällä ollessa ja jenkkiperheeseen koko ajan paremmin tutustuen tulee uusia tuntemuksia jotka ei tulis suomiperheen kans. Halusin tehdä yhden päivityksen mun suomiperheestä, perheestä jonka ansiosta mä täällä nyt olen.
Mun perheeseen Suomessa kuuluu siis pikkuveli, äiti, iskä ja tottakai Manta mun hupsu koirani. 


Mun perheeni rakastaa olla mökillä, luonnon keskellä, lähellä järvee. Ja oon onnellinen et pääsin täällä asuun lähellä järvee, koska täällä tullu tajuttua kuin kaunis "Suomi, tuhansien järvien maa" on.

Mun pikkuveljeni täytti kuukausi sitten 13-vuotta. Täällä tullu myös arvostettua pikkuveljee, asunhan kolmen siskon keskellä. Mä en sitä voi kieltää et mullon ikävä meidän yhteisiä hetkiä ja välillä haluisin rutistaa ton pojan halaukseen enkä ikinä päästää irti! Innolla odotan meidän jälleen näkemistä, mä toivon ettei tää urpo oo venähtäny mua pidemmäks, painissa mä sen aina voitan, mut pituudessa en kyl varmaan enää kauaa. Maailman paras pikkuveli!


Mun perhe tykkää myös matkustaa paljon! Tässä kuva pari vuotta sitten Lontoosta missä oltiin kolmistaan ja mukana oli myös äidin täti!


Mulle suurimmat tsemppauksen antajat on aina ollu mun vanhemmat. Itseasiassa syypää siihen miks täällä tälläkin hetkellä asun ja elän. Ne on aina uskonu muhun ja mun mielestä tää on osoitus siitä et ne tosiaan luottaa muhun tosi paljon. Antaa mun elää unelmieni vuotta, ja ainoo huolenaihe tuntu äidilläkin olevan se et mä en voi täällä shoppailla joka ikinen viikonloppu. Ei sitä tajua vasta ku näin jälkeenpäin aattelee et ei hitto, ne oikeesti luotti muhun niin paljon et oli valmiit laittaa mut yksin toiselle puolelle maapalloo. Mun vanhemmat on aina halunnu mun olevan onnellinen ja vaihtovuodesta oon puhunu tosi kauan. Tää vuosi oli kallis, ja me ollaan keskitulonen perhe. Aina ollaan Kallen kans saatu harrastaa mitä halutaan ja vanhemmat on jotenkin ne sumplinu. Ne on aina halunnu vaan meidän parasta ja ymmärrän sen nyt.


Kuten jo varmaan ootte lukenukkin, mun äitini oli vaihdossa Las Vegasissa. Mua ihmetytti kauheesti viime kesänä et ku mä stressasin et jossen selviäkkään täällä ja jos en saa kavereita ja en ymmärrä yhtään mitä nää puhuu, nii mun äiti ei stressannu kertaakaan niistä. Äiti ei stressannu melkeinpä ollenkaan mun vaihtoon lähdöstä ja viimesenä iltana äiti sit kerto syyn. Se kerto et se tietää et selviin täällä. Siinä kohtaa tiesin et oon tekemässä oikeeta asiaa, jos mun oma äitinikin muhun noin paljon luottaa.




Mä oon aina ollu iskän tyttö. Pienestä pitäen oon kulkenu tapparan peleissä iskän kanssa ja aina ollaan oltu läheiset. Aina oon voinu iskälle huutaa ja iskä on tottakai huutanu takasi, välillä ku riidellään nii jopa äiti sanoo kuin samanlaiset me ollaan. Iskä on aina ollu se joka on mua urheilussa puskenu eteenpäin. Se perus iskä joka tyyliin jalkapallopeleissäkin kuvitteli mun olevan poika ja sano et kyl niitä ny vähän pitää töniä et sen pallon saa. Yleisurheilussa en todellakaan ollu mikään pitkän matkan juoksija, mutta joka kerta iskä mut kannusti maaliin. Nyt ku oon ollu täällä nii iskä on ollu jokaisen skype puhelun lopussa sanonu et "noni tsemppiä ny nenny! Sä pärjäät hyvin sielä! Heippa!" Ja se tuntuu älyttömän hyvältä!








Mullon mahtava perhe täällä, mutta nyt mä oon oppinu arvostaan myös suomiperhettäni. Pari vuotta sitten se oli typerää mennä johonki perheen kesken ja tuntu tosi tyhmältä. Nyt oon vannonu ittelleni et haluan tehdä kaikkee kivaa mun synnynnäisen perheen kanssa! Niinku oon jo kertonu, tää vuosi on ny jo opettanu mulle niin paljon kaikkee, ja tää on yks niistä. Mä en tuu enää piilottelemaan sitä mistä mä tuun ja tän vuoden jälkeen voin ylpeenä esitellä perheeni, koska se on arvokas!








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti